En ymmärrä miten voi olla jo marraskuun puoliväli! Kuten ehkä blogin päivitystahdista on saattanut päätellä, viime aikoina on pitänyt kiirettä. Loka- ja marraskuu ovat vilahtaneet huomaamatta melkein ohi ja pimeys alkaa tympimään päivä päivältä. Mutta tämä on ollut yksi niistä harvoista syksyistä, jolloin valonpuute ei ole iskenyt vahvasti päin naamaa. Ainakin alkusyksystä valoa riitti pidempään kuin muistinkaan ja ilmatkin ovat kaiketi olleet kuivia. Tai sitten muistan ihan väärin, ehkä valonpuute ei tunnu niin raskaalta, nyt kun ei ehdi nähdä sitä ollenkaan... Kaiholla muistellen niitä kesäyön lenkkejä Haltialassa, ei sinne ole kuin puol vuotta vielä! Mutta onneksi ensilumi ei ole satanut vielä, sekin on pelastanut osan syksystä. Loska, pimeys ja hiihtäjät ovat kieltämättä tämän vuodenajan pahin yhtälö.

Kiireestä huolimatta tavattiin Ulpukan sisko-Inestä pitkään aikaan ja ehdittiin Qupsuttimen kanssa yksi päivä käydä moikkaamassa lehmiä ja kuvata videopätkä, missä pikku-Qupa harjoittelee seuraamisen alkeita (ja minä oikeasta kohdasta palkkaamista). Tokoiltiin jo muutama viikko sitten porukalla ja molemmat koirat saivat tuomioksi "nehän edistää ja poikittaa ihan kybällä!!", joten ollaan keskitytty perusasentoihin ja pieniin seuraamispätkiin. Kaikkein vaikeinta mulle on palkata koirat tarpeeksi takaa, sillä en edes tiennyt niiden edistävän niin pahasti. Mutta onneksi se valkeni vihdoin! Qupsutin EVL-paketti on pysynyt kisatauosta huolimatta kaiketi suurinpiirtein koossa ja Unan voivoi paranee kerta kerralta. Mitään problemoja vompatille en ole saanut vielä aikaiseksi, joten kaikki on toistaiseksi vielä hyvin.

Ojankoreissut ovat olleet jäädytettyinä jo liian pitkän aikaa... Ohjatut treenit loppuivat jo kuukausi sitten ja halli valmistuu hitaasti (mutta varmasti olettaisin) ja syysflunssa piti minut sängynpohjalla koko viime viikonlopun. Alkuviikon juoksulenkit eivät tuskin edistäneet paranemista, mutta flunssa-minä -taistelu päättyi onneksi mun hyväksi!

Tänään Una oli suorittanut pienen elämänsä suurimman tuhotyön yksinollessaan. Siihen on jo tottunut, että Ulpu nyplää pehmoleluista pumpuleita ulos joka päivä, mutta tällä kertaa ovelta löytyy puoliksi syöty kenkä! Yksi nahkakenkä upposi eläimen hampaisiin kesällä sen jäädessä syömään luuta kengän päälle, mutta tällä kertaa Ulpu oli hakenut kengän eteisestä jyrsittäväksi. Useammat ovat toki tottuneet paljon pahempaan, mutta meillä kumpikaan koira ei ole ikinä tuhonnut mitään. Siksi se tuntuukin niin oudolta!